Cavatar

Tervehdys taas kaikille. Nyt ei puhutakkaan enää koiranäyttelyistä eikä mistään muustakaan ikävästä vaan aurinko paistaa ja odotellaan ihanaa kesää näin kevään korvalla. Pahoittelen tässä nyt jo ensiksi koska muutama postaus on ollut karua luettavaa ja pipo on ollut tosi kireällä. Olen itsekin lukenut nuo postaukset nyt parikin kertaa läpi ja ihmetellyt että mikä ihme minua on vaivannut koska ikinä siis ikinä en ole ollut noin negatiivinen. Mutta kaikille tiedoksi että puoli vuotta olen ollut tiukoilla kuin viulunkieli, niin sepä onkin sitten kostautunut ja neljä viikkoa on podettu unettomuutta sekä päänsärkyä. Töissä olen yrittänyt, huom. yrittänyt tehdä kolmen ihmisen hommia tämän puoli vuotta ja siksi olen nyt aika puhki. Olen huomannut nyt että ennen sitä on jaksanut puurtaa täysillä vaikka työtaakka on ollut aivan mahdoton, mutta nyt kun ikää on tullut lisää niin jossakin menee se raja, ei vaan yksin kertaisesti enää jaksa. Niinkuin kaikki varmasti tietävät että yleensä olen ihan

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin Joensuun näyttelyssä, mutta sellaistahan se elämä on. Kun on lapsuutensa viettänyt halveksittuna ja vähempiarvoisena, koulukiusattuna sekä sinut on annettu ymmärtää ettei sinusta ole nyt eikä tulevaisuudessakaan mihinkään. Niin mitä sitä voi odottaakaan. Nuoruutesi olet yrittänyt etsiä hyväksyntää mutta olet tullut aina pettymään, Joskus tavat ja teot eivät ole olleet ihan täysi järkistä puuhaa. Huomaat että koska olet puolet elämästä joutunut tappelemaan ja etsimään ihmisiä jotka pitävät sinusta sellaisena kuin olet, niin se tulee kulkemaan sinun matkallasi koko elämän huolimatta siitä että joskus olisi välillä tuntunutkin että aika olisi muuttunut ja sinut hyväksytään. Aikuisenakin olen saanut myös osakseni halveksimista ja saanut tuntea ettei sinusta ole ollut eikä tule koskaan olemaankaan mihinkään, töitä olen tehnyt koko ikäni. Aluksi työt olivat sitä mitä milloinkin sattui löytämään, mutta sitten tuli se aika etten enää jaksanut olla kenellek